Usein kuulee puhuttavan kaupunkisuunnittelusta ja sen vaikutuksesta ihmisten elinympäristöön, mutta mistä oikein on kyse?

Kaupunkisuunnittelun määritelmä

Kaupunkisuunnittelulla tarkoitetaan sitä suunnittelua, joka kohdistuu kaupungin maankäyttöön, rakennusten sijoitteluun ja eri toimintojen suunnitteluun. Pelkän kaavoituksen lisäksi kaupunkisuunnittelussa on otettava huomioon monia seikkoja, kuten rakentamisen ekologisia ja esteettisiä puolia sekä rakennusten suojeluun liittyviä kysymyksiä.

Historiansa aikana kaupunkisuunnittelu, sen tavoitteet ja toimenpiteet ovat muuttuneet melkoisesti. Siinä missä varhainen kaupunkisuunnittelu oli keskittynyt luomaan kaupungeille selkeän, hyvin jäsennellyn pohjakaavan ja rakentamaan toimivan, tarkoituksenmukaisen vesi- ja viemäröintijärjestelmän, teollistumisen jälkeen huomio keskittyi ahtaiksi käyneiden kaupunkien elinolojen parantamiseen.

Kaupunkisuunnittelun historia

Maailman ensimmäiset kaupungit syntyivät aikoinaan ihan ilman suunnittelua paikoille, jotka ovat liikenteen solmukohtia, palvontapaikkoja tai jotka sijaitsevat helposti puolustettavilla kukkuloilla. Maailman vanhimmat kaupungit on perustettu tuhansia vuosia sitten, ja ne sijaitsevat Palestiinassa, Libanonissa ja Syyriassa. Yhä asutuista kaupungeista vanhin on Palestiinassa sijaitseva Jeriko, joka perustettiin 9000 ennen ajanlaskun alkua ja jossa asuu nykyään noin 22 000 ihmistä. Libanonissa sijaitseva Byblon puolestaan perustettiin noin 7000 eaa, ja siellä asukkaita on tällä hetkellä noin 40 000.

Myöhemmin, kun kaupungit alkoivat vähitellen kasvaa, kasvoi myös tarve niiden suunnitelmalliseen rakentamiseen. Kaupunkimuodoista vanhin on kukkulakaupunki, mutta myöhemmin, kun maanmittaustaito kehittyi, ihanteeksi tuli ruutuasemakaava. Suorakulmaisia, ruutukaavan mukaan rakennettuja kaupunkeja perustettiin jo 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Näitä kaupunkeja tiedetään olleen esimerkiksi Niilin ja Induksen jokilaaksoissa.

Ruutukaavaa suosivat myös antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset. Uutta rakennustyyliä edustaneet antiikin kreikkalaiset rakensivat kaupungit suorakaiteen mukaisiin kortteleihin, joiden koko oli tavallisesti 40 x 80 neliömetriä. Roomalaiset ottivat mallia kreikkalaisilta ja täydensivät kreikkalaisten rakennustyyliä vaikutteilla, joita he olivat saaneet etruskeilta. Roomalaiset tulivat tunnetuiksi myös monimutkaisten vesi- ja viemärijärjestelmien suunnittelijoina.

1700- ja 1800-luvuilla tapahtuneen nopean teollistumisen seurauksena tarve kaupunkien järjestelmälliseen suunnitteluun kasvoi entisestään, mutta samalla painopiste siirtyi alueiden käytännön ongelmien ratkaisuun ja yhdyskuntasuunnitteluun. 1900-luvulla suunnittelun painopiste siirtyi aiempaa modernimpaan suuntaan, ja vuosisadan ensimmäisiä vuosikymmeniä hallinneen funktionalismin vaikutteet näkyvät vielä tänäkin päivän monissa eurooppalaisissa kaupungeissa esimerkiksi Saksassa ja Hollannissa.

Suomalainen kaupunkisuunnittelu

Vaikka Suomen kaupungeista vanhimmat onkin perustettu jo keskiajalla, suurin osa kaupungeista perustettiin kuitenkin vasta muutama vuosisata myöhemmin, 1600-, 1700- ja 1800-luvuilla. Suomen vanhimpiin kaupunkeihin kuuluvat Turku, Porvoo ja Rauma. 1800-luvun puoliväliin saakka kaikki kaupungit olivat kuitenkin melko pieniä, ja suurin osa kaupunkiympäristöistä on rakennettu vasta seuraavalla vuosisadalla, 1900-luvulla. Tästä on seurausta myös se, että suomalaiset kaupungit ovat rakenteeeltaan hyvin samankaltaisia.

Suomalaisten kaupunkien ytimessä pääsääntöisesti aina vaha ruutukaava-alue, joka on yleensä peräisin Ruotsin vallan ajalta tai sen jälkeiseltä aikakaudelta Venäjän hallinnon alaisena autonomiana. Poikkeuksen tähän ruutukaavaan muodostaa Hamina, joka rakennettiin jo 1700-luvulla ympyränmuotoiseen asemakaavaan. Ruutukaavaan rakennetun keskustan ympärillä suomalaisissa kaupungeissa on nähtävillä eri-ikäisiä kasvuvyöhykkeitä, jotka ovat syntyneet väestön kasvun myötä. Kansainvälisessä mittakaavassa suomalaiset kaupungit ovat kuitenkin melko harvaan ja hajalleen asuttuja. Myös lähiöt ovat suomalaisten kaupunkien tyypillinen piirre. Vasta 2000-luvulla on ruettu kiinnittämään enemmän huomiota siihen, miten uudet kaupunginosat kytkeytyisivät parhaalla mahdollisella tavalla vanhaan kaupunkirakenteeseen.